Voi Halonen ja Tuomioja, minkä teitte!

Itsenäisyyspäivän tunnelmissa tulee väistämättä miettineeksi, miten Suomen puolustus on hoidettu. Ja on rehellistä tunnustaa, että tilanne alkaa olla kestämätön. Puolustusmäärärahat ovat jo pitkään olleet liian pienet, niitä on entisestään leikattu ja mikä pahinta, olemme jääneet yhteisen eurooppalaisen puolustuksen ulkopuolelle. Se ei ole kaunis yhdistelmä.

Hokema omasta uskottavasta puolustuksesta on ontto mantra. Suomen kokoisella maalla ei yksinkertaisesti ole enää varaa itsenäiseen puolustukseen. Asejärjestelmien hinnat karkaavat pienten kansantalouksien ulottumattomiin, ja tilanne pahenee kaiken aikaa puolustusmateriaalin kallistuessa melkein kymmenen prosentin vuosivauhtia.

Eurooppalainen ratkaisu ongelmaan on Nato. Jo 95 prosenttia EU:n väestöstä asuu Nato-maissa. EU:lla ei yhteistä puolustusta ole eikä tule.

Olemme ajaneet itsemme petolliseen rakoon. Venäjän silmissä olemme pakotteinemme ja isäntämaasopimuksinemme joka tapauksessa osa länttä – mutta ilman Naton turvaa. Kaikki muu Nato-yhteistyö meille kelpaa, mutta turvatakuut antava jäsenyys ei. Emme myöskään ole mukana yhteisessä päätöksenteossa.

On rehellistä tunnustaa sekin, että jos lähialueillamme syntyisi konflikti, me tempautuisimme siihen mukaan. Sivustaseuraajan roolia ei ole tarjolla.

Mihin katosi se suomalainen tilannetaju ja pelisilmä, jolla olemme selviytyneet historian pyörteissä? Vuonna 1917 oivallettiin Venäjän ajautuneen sen sortin sekasortoon, että oli tullut aika repäistä Suomi itsenäiseksi. Keväällä 1940 valtionjohto ymmärsi, että pitää tehdä rauha millaisin ehdoin tahansa, muuten käy köpelösti. Jatkosodan lopussa osattiin vaihtaa puolta ja siten pelastaa itsenäisyys, ponnistus oli kohdallaan. Sotien jälkeen veljeilimme Neuvostoliiton kanssa sen verran taitavasti, että välit pysyivät hyvinä samalla kun vaivihkaa solmimme suhteita länteen sen minkä pystyimme.

Sitten tuli 1990-luku ja ovi länteen oli lopulta apposen auki, pitkälle 2000-luvulle asti. Olisimme voineet liittyä Natoon ilman ongelmia. Mutta nyt olikin hyppy hukassa, menetimme momentumin ja jäimme hämmentyneinä katselemaan vierestä, kun Itä-Euroopan maat hyödynsivät historiallisen mahdollisuuden.

Mitähän talvisodan alla kuumeisesti mutta turhaan liittolaisia etsinyt valtionjohto olisi tuuminut siitä, että joskus voisimme helposti liittyä osaksi länsieurooppalaista puolustusta ja arvoyhteisöä, mutta tilaisuutta ei osata käyttää?

Katse kääntyy ennen muuta sellaisiin ulkopolitiikan kärkinimiin kuin Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja. Tämä kaksikko hengenheimolaisineen on tehnyt kaikkensa, että olemme joutuneet nykytilanteeseen.

Tarja Halonen on katsonut 12-vuotisen presidenttikautensa yhdeksi suurimmista saavutuksista sen, että hän torppasi Suomen Nato-jäsenyyden. Halosta on ”hykerryttänyt” se, että niin moni näkyvä poliitikko on hänen esimerkkiään seuraten ilmoittautunut liittoutumisen vastustajaksi.

Jos tulee kovat paikat ja jäämme yksin Venäjän painostuksen alla, minua ei naurata yhtään.

Erkki Tuomiojallakin Nato-kielteisyys on iskostunut selkäytimeen. Tuomioja vastusti palavasti jo Suomen EEC-jäsenyyttä, eikä hän koskaan ole onnistunut päivittämään näkemyksiään. Tunkkainen asennemöhnä kumpuaa menneiden vuosikymmenten rauhanmarssipasifismista, joka vastusti tomerasti joka toista ydinohjusta. Ne pahat ohjukset olivat aina lännessä.

En pysty kuvittelemaan, mitä pitäisi tapahtua, että Tuomiojasta tulisi Suomen Nato-jäsenyyden kannattaja. Ennemmin Päivi Räsänen luopuu uskostaan.

Hämmentävän arvostettu ja intellektuellina ihailtu Tuomioja uskoi ilmeisesti ikuisen rauhan ajan koittaneen, kun hän vielä Georgian kriisin jälkeen irvaili niille poliitikoille, jotka olisivat halunneet pitää maanpuolustuksesta huolta. Tuomiojan mukaan nämä olivat jääneet ”voimapoliittisen ajattelun vangiksi”. Lausahtipa hän niinkin, että Natosta on tullut tarpeeton organisaatio.

Näin voi puhua vain mies, jolta puuttuu historiantaju. On kummallista, että kaltaiseni valtiotieteiden rivimaisterikin ymmärsi sen, mitä kokenut ulkopoliitikko ei. Kirjoitin esimerkiksi Tahdon asia -kirjassa (Like) vuonna 2006, että Venäjä on arvaamaton naapuri ja meidän pitää varautua siihen, että se kehittyy aggressiiviseen ja epädemokraattiseen suuntaan. En kokenut sanovani mitään ihmeellistä, mutta ilmeisesti ajatus oli vieras Halosen ja Tuomiojan tapaisille poliitikoille.

Luulisi pitkän päivätyön ulkopolitiikassa opettaneen muutakin kuin ulkopoliittista naiiviutta.

Kun puolustusministeri Jyri Häkämies sanoi sellaisen itsestäänselvyyden, että Suomen turvallisuuspoliittiset päähaasteet ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä, juuri Tuomioja ja Halonen olivat ensimmäisinä päivittelemässä lausuntoa.

Ei saa unohtaa sitäkään, että Halonen ja Tuomioja olivat pontevasti ajamassa Suomen luopumista jalkaväkimiinoista. Puolustuksellisempaa asetta on vaikea keksiä, eikä jalkaväkimiinoja voi tosiasiassa korvata millään muulla järjestelmällä.

Halosen ja Tuomiojan lukkiutuneet Nato-kannat muistuttavat vihreiden suhdetta ydinvoimaan. Mikään järkiargumentti ei pure. Halosen ja Tuomiojan dogmaattista Nato-vastaisuutta ei lievennä sekään, että Euroopan Nato-maissa edes punavihreä leiri ei vaadi eroamista puolustusliitosta, koska yhteinen puolustus on osoittautunut selvästi toimivaksi ratkaisuksi.

Kansalaismielipiteeseen on juurtunut merkillisiä Nato-jäsenyyden vastaisia uskomuksia. Yksi niistä on pelko, että hädän tullen Nato-maista tuskin tulisi suurtakaan apua. Mutta jos olemme puolustusliitossa, mahdollisuutemme saada apua on joka tapauksessa monin verroin suurempi kuin pysymällä sen ulkopuolella. Georgian ja Ukrainan esimerkit osoittavat, että epämääräisille kumppanuuksilla ilman jäsenyyttä on vain paperin paino.

Kun Barack Obama totesi viime syksyn Viron-vierailullaan, että Tallinnan, Vilnan ja Riian puolustaminen on yhtä tärkeää kuin Lontoon, Pariisin tai Berliinin, listalta sai turhaan etsiä Helsinkiä.

Pitää melkein ihailla sitä aukotonta logiikkaa, joka estää Nato-jäsenyyden hakemisen kaikissa tilanteissa: syvän rauhan oloissa ei ole tarvetta liittyä, tilanteen kiristyttyä taas ei voi. Ei tarvitse tai ei voi, koskaan ei ole oikea hetki. Ja tällaiseen pöhköyteen on haksahtanut enemmistö eturivin poliitikoista 1990-luvulta lähtien.

Oma kummallisuutensa on vielä se, että haluamme itse rajoittaa turvallisuuspoliittista vapauttamme ja mahdollisuuksia reagoida muuttuvaan maailmaan rustaamalla hallitusohjelmiin lauseita, jotka sitovat kätemme esimerkiksi Naton suhteen pitkiksi ajoiksi. Hallitukset nielaisevat Nato-antabuksen: ei voi ottaa, vaikka haluaisikin.

Nato-jäsenyyttä vastustetaan myös toteamalla, että tärkeintä on pitää omasta uskottavasta puolustuksesta huolta. Logiikka on outoa. Eivät oma puolustus ja Nato-jäsenyys ole vaihtoehtoja, päinvastoin. Suomen oma puolustus voi olla uskottava vain jos sen selkänojana on Nato-jäsenyys ja puolustusliiton tuoma huoltovarmuus. Ilmavoimien entinen komentaja Matti Ahola on osuvasti muistuttanut, että Horneteista voi ampua ohjuksia yhdet täyslaidalliset, mutta sitten jo pitääkin saada täydennystä jostain Nato-maasta.

Kaikkein olennaisinta on tietysti se, että Nato-jäsenyys estäisi sotilaallisen aggression ennalta. Nato on siitä merkillinen vahinkovakuutus, että se estää vahingon.

Ei nykyaikainen helposti haavoittuva ja häiriöherkkä yhteiskunta kestä sotaa. Ainoaa realistista turvallisuuspolitiikkaa on nostaa sodan poliittinen, taloudellinen ja inhimillinen hinta mahdolliselle viholliselle niin kovaksi, että se laskelmissaan päätyy pidättäytymään voimankäytöstä.

Se onnistuu Naton avulla. Jos olemme osa vahvaa länttä, kynnys suunnata Suomeen sotilaallista aggressiota nousee oven korkuiseksi. Jos Venäjän uho ja etupiiriajattelu voimistuvat, ilman Nato-jäsenyyttä olemme sen sijaan harmaata vyöhykettä, jonka painostaminen on Venäjän näkökulmasta paljon vaarattomampaa kuin Nato-maan. Naton ulkopuolella Suomi on samassa joukossa sellaisten Venäjän naapurimaiden kanssa kuin Valko-Venäjä, Ukraina ja Georgia.

Uskottava puolustus ei synny siitä, että äijälauma uhoaa leijonariipukset kaulassa ja Kiitos-paidat päällä Lappeenrannan yössä. Uskottava puolustus ei ole sitä, että kehuskellaan yhdellä Euroopan suurimmista reserviarmeijoista – jota ei ole varaa sen enempää kouluttaa kuin aseistaakaan ajanmukaisesti. Uskottavaa puolustusta ei saada sillä, että eläkeläiskenraali machoilee aamutelkkarissa, miten ”täällä tulee turpiin”.

Uskottava puolustus syntyy siitä, että nostetaan puolustusmäärärahat tolkulliselle tasolle, koulutetaan ja varustetaan nykyistä pienempi mutta suorituskykyisempi armeija ja mennään mukaan yleiseurooppalaiseen puolustusliittoon.

Viimeisenä korttina liittoutumisen vastustajat vetoavat kansan mielipiteeseen: kyselyjen mukaan enemmistö ei halua Suomen liittyvän Natoon. Mutta poliitikkojen piiloutuminen gallupien taakse voi olla myös pelkuruutta.

Demokratia ei saa olla demofobiaa. Kansan mielipide voi näissä kysymyksissä olla yksinkertaisesti ajattelematon – vaikka poliitikko ei tietenkään voi sellaista sanoa.

MTV3:n kyselyssä 39 % suomalaisista oli sitä mieltä, että Nato-jäsenyys ei selkeyttäisi Suomen kansainvälistä asemaa. Kannattipa jäsenyyttä tai ei, on tietenkin selvää, että jäsenyys tekisi asemamme selvemmäksi.

Taannoinen Yleisradion kysely puolestaan paljasti Nato-vastustuksen kasvavan entisestään, jos Ruotsi liittyisi jäseneksi. Siinä ei ole logiikan häivää. On myös hämmentävää, kuinka huteraa Nato-tietous on. Eräskin älykäs ja akateemisesti sivistynyt tuttava ihmetteli äskettäin, onko Viro tosiaan Nato-maa.

Isoin ongelma on kuitenkin se, että kansan Nato-asenteita yhä vääristää vuosikymmenet kestänyt suomettuneen median länsivastainen kirjoittelu, jossa USA on aina ollut paha poika.

Muistan hyvin, millainen oli reaktio, kun opiskelin 1990-luvulla yliopistossa yhteiskuntatieteitä ja kannatin kuppilakeskustelussa Suomen liittymistä Natoon – siis silloin kuin se olisi ollut helposti mahdollista. Kommenteista olisi voinut päätellä, että olin kehunut Hitlerin keskitysleirejä; läntisten demokratioiden puolustusliitto oli valveutuneiden opiskelijoiden keskuudessa Pahan ruumiillistuma.

Mutta nyt on itsenäisyyspäivä. Se tuppaa tekemään vähän pateettiseksi, joten menköön nyt:

Parahin valtionjohto, virheitä on tehty ja nyt ollaan missä ollaan, mutta peliä ei ole menetetty. Ottakaa nyt hyvät ihmiset järki käteen ja alkakaa valmistella Suomen liittoutumista. Virittäkää aiheesta avointa keskustelua, jossa paras argumentti voittaa. Unohtakaa menneen maailman mantrat ja itsepetoksellinen liturgia uskottavasta itsenäisestä puolustuksesta ja liittoutumattomuudesta, jättäkää päivänpoliittinen opportunismi ja kiusallisen aiheen raukkamainen välttely. Kansallinen turvallisuus on liian iso asia uhrattavaksi sellaiselle.

Kun kansainvälinen jännitys hiukan hellittää – ja toivokaamme totisesti että hellittää – on aika hakea jäsenyyttä. Analyyttisen ja rehellisen keskustelun jälkeen tällä varmasti olisi kansan tuki.

Nato-jäsenyyden hakeminen voi vaikuttaa rohkealta valinnalta. Helposti unohtuu, että myös nykylinjalla jatkaminen on valinta.

Ja vielä useammin unohtuu, että se on paljon riskaabelimpi valinta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

ArnoKotro
Helsinki

Lukion opettaja, kolumnisti.

Opetusalan eettisen neuvottelukunnan pj.

Näkemykset ovat omiani eivätkä välttämättä edusta työnantajieni kantaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu