ArnoKotro

Teemu ja Daniel

Sanotaan, että me suomalaiset ponnistamme suunnilleen samoista lähtökohdista ja olemme tasa-arvoisia – enimmäkseen yhtä suurta keskiluokkaa.

Mutta maalataanpa kaksi henkilökuvaa. Kutsutaan tarinamme hahmoja vaikka Teemuksi ja Danieliksi.

Aloitetaan Danielista. Hän syntyy akateemiseen perheeseen. Päivällispöydässä keskustellaan politiikasta, tieteestä, taiteesta. Museoissa käydään, kirjoja luetaan. Daniel viettää lapsuus- ja nuoruusvuotensa Helsingin hienostokaupunginosassa. Isä on korkeassa asemassa. Daniel käy hyvät koulut, kirjoittaa laudatureilla ylioppilaaksi eliittilukiosta ja pääsee Helsingin yliopistoon, pariinkin tiedekuntaan.

Yliopiston jälkeen Daniel siirtyy työelämään, menestyy ammatissaan, saa palkintoja. Hän tienaa hyvin, tuplasti suomalaisen keskipalkan. Kotona käy siivooja, hallissa on kaksi autoa. Hän asuu trendikkäällä alueella kantakaupungissa, olohuoneesta aukeaa merinäköala. Danielilla on kaunis vaimo, hyvä parisuhde ja ihanat lapset.

Daniel istuu luontevasti Café Engelissä pohtimassa nykykirjallisuuden tilaa.

Dani osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun, puhuu radiossa ja televisiossa, kiertää paneelikeskusteluita. Hän saa oman televisio-ohjelman, jossa käy kiinnostavia vieraita presidenttiä myöten. Linnan juhliin hän menee puolisonsa kanssa toimittajien parveillessa ympärillä. Dani päätyy sanaristikoihin, seurapiiripalstoille, hahmoksi Aku Ankkaan ja vuoden henkilöksi Mitä missä milloin -vuosikirjaan.

Daniel lenkkeilee, ei polta eikä juo. Eikä hän hae töitä. Hänelle tarjotaan töitä.

Joten onneksi olkoon, Dani, hyvä meininki. Vaan entä se Teemu?

Kun Teemu syntyy, hänen vanhempansa asuvat vuokralla ankeassa Itä-Helsingin lähiössä, tilaa on alle 40 neliötä. Ei paljon sittemmin nelihenkiselle perheelle.

Teemun perhe on köyhä. Ja on siinä muutakin: Teemu kasvaa päihde- ja mielenterveysongelmien varjossa.

Kun Teemun isä myöhemmin kuolee reilusti alle 70-vuotiaana, Teemu selaa Kelan sivuja: miten yhteiskunta tulee vastaan hautauskuluissa, kun vainajan jäämistö koostuu kaupungin vuokra-asunnosta ja häätölapusta?

Mutta onhan sitä muunkinlaista perintöä. Teemun suvussa periytyy depressiota, diabetestä, alkoholismia ja keuhkotautia. Viikatemies niittää varhaista satoa.

Teemu ei oikein saa otetta mistään. Kouluunkaan hän ei sopeudu, ei viittaa tunneilla yhtä ainutta kertaa.

Viinanjuonnin hän sentään tunnistaa omaksi jutukseen jo nuorena. Ja myötätuuli käy siinä, että hän kaikkien onneksi saa täyden vapautuksen niin armeijasta kuin siviilipalveluksesta.

Teemusta tulee ajelehtija, reunaihminen. Kolmekymppisenä hän ei ole valmistunut mihinkään ammattiin. Tulot koostuvat työttömän peruspäivärahasta, asumistuesta ja toimeentulotuesta. Onneksi unkarilainen valkoviini on halpaa ja asuntolan kämppikset enimmäkseen mukavia.

Miten tähän on tultu, sen kertoisi varmaankin peili. Mutta Teemulle syyttävä sormi on luontaisempi.

Nyttemmin Teemu on melkein viisikymmentä. Töissä hän käy, mutta hierarkian alimmalla portaalla. Työpaikka on epävarma eikä asunnonsäätö ole alkanut – eikä ehdi ennen pieneksi jäävää eläkettä alkaakaan.

Teemu asuu alueella, joka tunnetaan huumehörhöistä ja muista pudokkaista. Kaljavarkaita jahtaavat vartijat ovat tuttu näky. Mutta Teemu kokee itse kohdanneensa sen verran viranomaisten ja insituutioiden vihaa ja mielivaltaa, että hänen sympatiansa eivät mitenkään automaattisesti kallistu vartijoiden puolelle.

Teemu ei juo lattea vaan suodatinkahvia. Hänestä Mikko Alatalon Ihmisen ikävä toisen luo on hieno kappale. Teemu ei puhu vieraita kieliä. Hän ostaa vaatteita UFF:ltä. Auto on vuosimallia 1996, ilmastointiteippi estää sivupeiliä putoamasta.

Kaiken päälle Teemu on digisyrjäytynyt. Älypuhelinta hänellä ei ole, ja mitä hän sillä tekisikään; Teemu ei ole Facebookissa eikä twitterissä. Tekstiviestin hän osaa lähettää, ei muuta.

Meidän on helppo kuvitella Teemu ja Daniel. He ovat karikatyyrejä, kulttuurisia arkkityyppejä. Mutta tässä on jotain hassua. Teemu ja Daniel ovat oikeasti olemassa.

Hassuinta on, että he ovat sama ihminen. Teemu ja Daniel ovat tämän blogin kirjoittaja.

Miksi ihmeessä kirjoitan tällaista?

Ensimmäinen syy on sosiologinen. Sosiologit puhuvat mieluusti yhteiskuntaluokista, mutta käsite on hämärä. Ainakaan itse en samastu yhteenkään yhteiskuntaluokkaan, koska tämä nyt on vähän, öh, ristiriitaista. Meitä on varmasti paljon.

Toinen huomio on sosiaalipsykologinen ja liittyy palavaan haluuumme tehdä touhuilustamme menestysteatteria. Facebookissa ja muissa näyteikkunoissa poseeraamme sen minkä kulissien takaiselta töpeksimiseltä ja riittämättömyyden tunteelta kerkiämme. Kaveri jätti Facebookin siinä vaiheessa, kun katseli tuttunsa päivityksessä kuvaa aamiaisesta, jonka vaimo oli valmistanut omalla pihalla kasvatetuista hedelmistä.

Facebook on danien valtakuntaa.

Kiinnostavin näkökulma on yksilöpsykologinen. Teemu ja Daniel ovat tarinoita, joita itsellemme kerromme. Niin, perun aiemman: ei heitä oikeasti ole.

Homo sapiens on tarinankertoja, Homo narrans, ja tiedostipa sitä itse tai ei, mielen hiljaisuudessa rakentuu kertomuksia, joissa jaamme kerkeästi sankarin ja marttyyrin viittoja. Minämyytit ja narraatiot määräävät paljolti sen, miten itseemme ja muihin suhtaudumme – ja millä perusvireellä siis päivästä toiseen elämme.

Eri roolit ja minuuden kerrostumat vieläpä tappelevat tilasta samassa sielussa. Herkästi käy niin, että iltaa istutaan danieleina mutta aamuyöllä herätään teemuina, epämääräisen ahdistuneina ja sydän täynnä sivullisuutta.

Mutta mitäpä jos palauttaisimme teemut arvoonsa? Miten minusta tuntuu, että paljon pauhattu miesten huono-osaisuuskin hellittäisi, jos danielit vähän väistyisivät ja olisimme rehellisessä kosketuksessa – pateettista tai ei – oman ja toistemme heikkouden, epävarmuuden ja keskeneräisyyden kanssa.

Ehkä tärkein näkökulma onkin sosiaalipoliittinen. Jospa hyvinvointimme uhka eivät olekaan teemut vaan danit.

 

 

 

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

9Suosittele

9 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (21 kommenttia)

Käyttäjän procedescio kuva
Jouni Kari

Mitä jos Suomi olisi tasavertaisten mahdollisuuksien maa?

Tässä toinenkin kuvaus, mitä tapahtuu, kun lähtökohdat ovat erilaiset. Lapsuudessa kaikki on melkein samalla lailla. Sitten lähtökohdat vaikuttavatkin enemmän.

Kuinka paljon enemmän saamme kapasiteettia käyttöömme, kun ihmiset saavat mahdollisuuden yltää parhaimpaansa?

Mitä, jos Suomi olisi maa, jossa me voisimme kasvaa parhaimpaan potentiaaliimme?

Mitä, jos useampi meistä saisi olla pikkuisen parempi versio itsestämme?

Normaalisti jokainen meistä on normaalisti parhaimmillaan "1,0 versio" itsestään. Mitä jos saammekin olla 1,2 versio, sen latistetun 0,8 version sijaan?

Viisi ihmistä, jokainen latistettu 0,8 versio itsestään:

0,8 x 0,8 x 0,8 x 0,8 x 0,8 = 0,33

Viiden hengen porukan tuotos putoaa kolmasosaan siitä, mitä alun perin pidettiin mahdollisena parhaimpana tuotoksena.

Suomella ei taida olla varaa menettää yhdenkään meistä parhainta osaamista.

Käyttäjän pekkalampelto kuva
Pekka Lampelto

Tietynlaisten miesten kriisi on vahva voima länsimaissa tällä hetkellä. Kun oman aikakauden ongelmia analysoi ja kurjistelee, olisi toivottavaa nostaa myös se ihanteellinen aikakausi, jotta selviää, onko oikeasti ajauduttu kauas jostain hyvästä ja miten paljon. Oliko se nyt se 1980-luku Suomen parasta kautta?

Käyttäjän kosonenjuhapekka kuva
Juha-Pekka Kosonen

Ensimmäinen mielikuva Danielista oli suomenruotsalainen öykkäri, joka on saanut etua elämässään suomenruotsalaisuudestaan ja sen mukanaan tuomista etuoikeuksista, sukunimestään ja yhteisöllisyydestä, joka on ruotsalaisille leimaa-antavaa. Pappa betalar alt. Sitten muistin, että onhan suomenruotsalaistenkin joukossa syrjäytyneitä.

Teemusta tuli mieleen se, etteivät kaikki syrjäytymisuhan alla olevat suinkaan syrjäydy. Osa löytää paikkansa yhteiskunnassa kun vain osuvat oikeaan saumaan.

Eri asia on taas siinä, että yhteiskunta syrjäyttää Teemun.

Teemu on tehnyt pitkän työuran ja palkkioksi 50-vuotispäivänä pitkästä urasta työnantaja irtisanoo hänet. Yli 50-vuotias ei enää löydäkään työpaikkaa, vaikka kuinka etsii ja hakee.

Ensin Teemu putoaa ansiosidonnaiselle ja sitten peruspäivärahalle. Iskee riittämättömyyden tunne ja masennus. Lääkkeet vievät lopunkin työkyvyn ja sitten se viina alkaa maistumaan.

Kun neljän A:n säännöstä (Akka, asunto, auto, ammatti) kaksi putoaa pois, niin alamäelle ei enää ole loppua.

Tosielämässä näitä syrjäytettyjä on enemmän kuin syrjäytyneitä.

"Ehkä tärkein näkökulma onkin sosiaalipoliittinen. Jospa hyvinvointimme uhka eivät olekaan teemut vaan danit."

Tämä on totisinta totta.

Daniel on valmis viemään leivän Teemun suusta vain saadakseen lisää optioita ja lisää mammonaa. Swan pitää vaihtaa isompaan ja Bentleykin on jo pari vuotta vanha. Viis siitä, jos Teemu näkee nälkää.

Pääasia on se, ettei itsellä käyttötilin saldo pääse laskemaan köyhyysrajalle, eli alle miljoonaan. Sijoitustilithän ovat sitten erikseen siellä veroparatiisissa.

Käyttäjän HenriMantysaari kuva
Henri Mäntysaari

Mitä tarkoitat sillä, että nuo henkilöt olet sinä? Onko sinulle tapahtunut nuo molemmat jutut? Vai onko sinulla ollut jokin risteys elämässä, että kumpaan suuntaan olet mennyt?

Käyttäjän ArnoKotro kuva
Arno Kotro

Moi Henri,

kyllä nuo molemmat hahmot ovat todellisia siinä mielessä, että se kaikki on omassa elämässä tapahtunut. Mitä kysymääsi risteykseen tulee, sellaiseksi voi varmasti lukea alkoholinkäytön jättämisen, mutta kyllä tunnen että tietty ulkopuolisuuden tunne ja antisankaruus on koko ajan läsnä.

Ei koskaan pitäisi liikaa selitellä kirjoituksiaan - ovat mitä ovat ja pärjätkööt kotoa lähdettyään omillaan - mutta yritin jonkinmoisella "yksityisestä yleisen" -menetelmällä nostaa pohdintaan sitä, miten kaikki olemme aika moniminäisiä otuksia ja miten erilaiset minätarinat ja sankaruus- ja uhrimyytit ja kulissienpystyttäjäiset rakentavat eletystä erilaisia kertomuksia. Olen yllättävän menestyneiden joukossa tavannut tervettä heikkoutta ja epävarmuutta, sellaisesta voisi puhua enemmän.

Käyttäjän pekkapylkkonen kuva
Pekka Pylkkönen

Suomessa lähes kaikilla on mahdollisuudet edetä mihin vain, joidenkin kohdalla ilmeisesti vain holhousta pitäisi laajentaa. Kalja ei ikinä maailmanhistoriassa ole kaatunut itsestään ja passiivisesti kenenkään kitusiin. Aina se on vaatinut aktiivisen päätöksen ja jopa vaivannäköä.

Kurjalisto on joskus ollut sitä porukkaa joka on tehnyt koviten työtä vaikeimmissa olosuhteissa. Nyt siellä ei enää vaadita yhtään mitään.

Tutkimukset osoittavat hyvin laajasti että masennus pahenee jos ihminen pannaan pitkälle saikulle. Silti meidän kulttuurimme on sellainen että voivotellaan kun aivan kaikki eivät pääse masennuksen vuoksi eläkkeelle. Kulttuurimme on tuhoisa yksilöille ja yhteiskunnalle.

Syrjäytynyt on erittäin harvoin uhri. Lähes aina kyse on sarjasta huonoja päätöksiä ja valintoja. Niiden korjaamisessa pitää auttaa, mutta uhriuttaminen pitää lopettaa. Kun ihminen saa tekosyyn laitostua, hän kyllä laitostuu.

Lastakaan ei kasvateta palkitsemalla häntä siitä että hän kieltäytyy siivoamasta huonettaan ja heittäytyy lattialle (tai Senaatintorille) huutamaan että lisää namia. Jostain syystä aikuisiin ihmisiin suhtaudutaan kuin syyntakeettomiin pölvästeihin.

Antti Jokela

"Toinen huomio on sosiaalipsykologinen ja liittyy palavaan haluuumme tehdä touhuilustamme menestysteatteria. Facebookissa ja muissa näyteikkunoissa poseeraamme sen minkä kulissien takaiselta töpeksimiseltä ja riittämättömyyden tunteelta kerkiämme."

Saattaapa kyse olla biologiastakin. Facebook on vain yksi niistä näyttämöistä, joilla esittelemme sosiaalisia koristeitamme kuin riikinkukko pyrstösulkiaan. Siksipä Danielia ei ole helppo taivutella luopumaan pörhistelystään. Siihen auttaisi lähinnä se, että vastakkainen sukupuoli alkaisi suosia inhorehellisiä tyyppejä (ns. Fisherian runaway).

"Teemu ja Daniel ovat tarinoita, joita itsellemme kerromme."

Teemu saattaisi uskotellakin yllä olevaa tarinaa itselleen: syyt kurjaan kohtaloon ovat siinä mukavasti yksilön ulkopuolella. Tarina on hänelle tuhoisa, koska sen mukaan hän ei itse voi parantaa kurjaa kohtaloaan.

Daniel ehkä ei tuntisi tarvetta ulkoistaa syitä kohtalolleen. Hän kertoisi itselleen tarinaa, jossa hänen menestyksensä on täysin omaa ansiota. Vaikka se ei olisi tottakaan, niin tarina on hänelle psykologisesti hyödyllinen, koska hän kokee kykenevänsä muovaamaan kohtaloaan.

Käyttäjän ArnoKotro kuva
Arno Kotro

Moi Antti,

osuvia pointteja.

Mitään uuttahan ei auringon alla tosiaan siinä mielessä ole, että tietyt evolutiiviset tarpeet vain löytävät uusia välineitä, ilmiö pysyy samana.

Ja kyse on todella itseä suojelevasta attribuutiosta: onnistumiset pannaan helposti omaan piikkiin, osattomuus attribuoidaan ympäristöstä ja lapsuudesta johtuvaksi.

Tavallaan ei kai ole oleellista, ovatko tarinat "tosia", pointti on siinä ovatko ne psykologisesti tarkoituksenmukaisia. Ongelma on sitten esimerkiksi siinä, että uhrisaagat saattavat kyllä helpottaa oloa ja vähentää omaa syyllisyydentunnetta samalla kun ne hidastavat ryhtymistä toimeen elämäntilanteen kohentamiseksi.

Ystävä muuten vapautui viina- ja vankilakierteestä kun lakkasi kertomasta itselleen monipolvista tarinaa miehestä, joka käy taistelua "mies vastaan maailma"..

Käyttäjän procedescio kuva
Jouni Kari

Tässä yksi mainio kirja, joka avaa sitä, kuinka jokaisella meistä on avaimet parempaan. Kirjassa kuvataan koulu, jossa opetetaan niitä taitoja, joita kaikki eivät opi kotonaan. Vaikka ehkä pitäisikin. Tosiasia on, että on vanhempiakin, joilla on monia tärkeitä asioita elämästä oppimatta.

On totta, että toisinaan ne avaimet parempaan elämään löytyvät itse.

Se vain ei ole itsestään selvää, että lähellekään kaikki ne avaimensa löytää.

Jotkuthan toki tunnistavat itsestään nuo "uhrisaagat" tms. jotka estävät sen oman kehittymisen. Kuitenkin todennäköisyys sellaisen "itseoivalluksen" tielle on aika pieni, jollei sille tielle mikään opasta tai kukaan auta pysymään suunnalla. Koska se tie on täynnääm vääriä houkutuksia ja ankkureita menneisyydestä.

Millä keinoilla saamme aikaan ilmiön Suomessa, jossa olemme laajemmin ihmisinä toisiamme tukemassa? Nämä asiathan eivät ole mikään uusi oivallus. Jo 100 vuotta sitten nämä asiat tajuttiin Suomessa:

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Eino Leino, Hymyilevä Apollo.

Antti Jokela

Niinpä. Oman tarinan tarkoituksenmukaisuudesta lienee kyse. Siihen kai liittyy myös AA-kerhossa suosittu tyyneysrukous:

    Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
Käyttäjän procedescio kuva
Jouni Kari Vastaus kommenttiin #11

Itse olen säästynyt pahimmilta kivikoilta elämässä. Vaikka aika röpelöinen on polku kyllä ollut. Ei voi kiistää. Vaikka ei ole ollut viinaa tms. ristinä. Tuuria vai mitä lie ollutkaan.

Silti on ollut pitkä tie oppia monia oleellisia tämän päivän ja huomisenkin taitoja yksikseen.

Onnekseni olen oppinut sen monelle suomalaiselle tärkeimmän taidon: Hyväksyä se, että ei tarvitse pärjätä yksin.

Ja sitten onkin alkanut löytyä yhteisöjä, joissa ihmisen on hyvä olla.

Käyttäjän ArnoKotro kuva
Arno Kotro Vastaus kommenttiin #11

Tuohon tyyneysrukoukseen kiteytyy valtava viisaus, olipa uskon(to)asioista muuten mitä mieltä tahansa.

Käyttäjän pekkapylkkonen kuva
Pekka Pylkkönen Vastaus kommenttiin #11

Nähdäkseni meillä myös syötetään sitä uhriutumisen tarinaa ihmisille. Leipäjonotutkimukset uutisoidaan isosti ja niissä kerrotaan että ihmisillä on kurjaa ja nälkä. Kukaan ei käy katsomassa niiden ihmisten kauppakuitteja ja tiliotteita. Ehkä se syy löytyisi sieltä. Sosiaaliturva meillä ei kuitenkaan ole millään tavalla riittämätön hyvään elintasoon.

Ihmisten saattaminen siihen uskoon että syy on toisissa tekee heistä helposti sekä kiittämättömiä että voimattomia muutoksiin. Ihminen suhtautuu hyvin eritavalla itseaiheutettuihin asioihin ja ulkopuolisiin syihin.

Epäonnistumisen tunnustaminen ja siihen liittyvän häpeän sietäminen erottaa vahvan ja heikon toisistaan. Menestyjät tuskin ovat yhtään sen parempia kantamaan vastuuta virheistään kuin muutkaan. Menestyjä luultavasti yrittää myös sysätä virheensä muiden syyksi. Ja usein menestyjän virheet satuttavat vielä paljon useampia ja paljon kovempaa.

Pitää opetella kantamaan vastuuta valinnoistaan, hyvistä ja huonoista. Ja muiden olemaan iloinen toisten onnistumisista ja antamaan anteeksi epäonnistumisia.

Käyttäjän procedescio kuva
Jouni Kari Vastaus kommenttiin #14

Olen 100% samaa mieltä, että on hyvä oppia ottamaan täysi vastuu teoistaan. Vaikka yksi pieni asia kerrallaan.

Olen eri mieltä, että "uhriutumistarinaa" syötettäisiin.

Kun ihminen on syystä tai toisesta heikoilla, siinä ei mikään tarina välttämättä auta. Tai kääntäen: väittämäsi "syötetty tarina" tilannetta ei kyllä heikentäisikään. Se tarinan "syöttäminen" vain ei taida olla niin.

Me olemme sosiaalisia otuksia. Ja mittaamme koko ajan omaa asemaamme "laumassa." Lauman heikoimmat jäsenet elävät kovassa stressitilassa. Joka jatkuu. Ja jatkuu. Ja jatkuu.

Lainaus:
"He noticed, for instance, that the males at the bottom of the hierarchy were thinner and more skittish. “They just didn’t look very healthy,” Sapolsky says. “That’s when I began thinking about how damn stressful it must be to have no status."

Kovan ja pitkittyneen stressin syy on sosiaalisen pyramidin alimmilla askelmilla oleminen. Niin ihmisillä, kuin muillakin laumassa elävillä olennoilla.

Ja siitä stressistä ei pääse eroon eikä lomille.

Mitä siitä seuraa?

Pitkittynyt stressi heikentää oppimistuloksia. Stressi heikentää lyhytkestoisen muistin toimintaa.

Onko sitten mikään ihme, että ne joilla menee alun perinkin heikommin, eivät vaikuta oppivan virheistään?

Eikä heidän asemansa kohene, vaikka kuinka heitä rangaistaisiin tai heiltä evättäisiin mitä tahansa tukia.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Kappas kun on tarinassa kaima mutta joo vietän välillä vaikkakin harvoin peilin ääressä itseä syytelleen itseäni siitä että olen syntynyt 1996, syytellen itseäni ettei minulla ole nuoren iän takia työkokemusta, syytellen itseäni siitä että vanhempani ovat työttömiä, syytellen itseäni siitä että valmistuin merkonomiksi huonoon aikaan keväällä 2015, syytellen itseäni siitä etten polta tupakkaa enkä koe tarvetta humalanhakuiselle juomiselle, syytellen itseäni ettei usean muuttamisen takia minulla ole koskaan ollut pitkäaikaisia kavereita, syytellen itseäni siitä ettei minulla ole koskaan ollut lapsena varaavharrastuksiin, syytellen itseäni siitä että vanhempani rosivat jo silloin kun olin pieni... tätä listaa voisikin jatkaa loputtomiin mutta jotta syyttelisin itseäni työttömyydestäni ja yksinäisyydestäni peiliin katsoen pitää olla niin tylsää etten keksi muuta tekemistä. Mutta tämä yhteiskunta kuitnkin haluaa että jokainen työtön katsoo joskus peiliin ja syyttää tseään.

Käyttäjän tampere515 kuva
Jarmo Makkonen

Teemulla oli väärä verkosto.

Käyttäjän KarriHelin kuva
Karri Helin

Mikä oli pointtisi? Daniel ei tarvitse ymmärrystä ja sympatiaa ja tietää sen itsekin. Jos hän on viisas, hän kannattaa hyvinvointiyhteiskuntaa, koska tietää että se takaa yhteiskuntarauhan ja hänen onnistuneen elämänsä jatkumisen. Monet Teemut ovat naisten puhki ymmärtämiä ja sympatisoimia, ilmeisesti myös esimerkkitapauksesi koska osoittelee sormi suorassa muita siitä että hänellä ei mene erityisen hyvin. Pitäisikö vielä miestenkin ymmärtää ja sympatisoida heitä paremmin? Sekö heitä auttaisi? Luulen että heitä auttaisi enemmän onnistunut miehinen roolimalli, olkoon vaikka lastentarhan tai peruskoulun opettaja, futisvalmentaja, talonmies tai kokenut työntekijä työharjoittelussa. Näitä vain on takavuosia huonommin tarjolla koska lastentarhanopettajista lähes kaikki ja peruskoulunopettajastakin suurin osa on naisia eikä talonmiehiä enää ole. Heikosti menestyvän nuoren miehen putoaminen armeijasta on luultavasti iso sysäys syrjäytymiseen, koska viimeistään siellä se hyvä roolimalli olisi tarjolla.

Käyttäjän PetriHmlinen1 kuva
Petri Hämäläinen

Yhteiskuntamme arvot ovat koventuneet valtavasti viimeisessä 30-40 vuodessa.

Kollektiivinen samanarvoisuus viitoitti meitä 70-luvun alun lapsia koulussa ja ohjasi harrastuksiin, jotka olivat kaikkien ulottuvilla 80-luvulla. Opiskelumahdollisuudet olivat yhtäläiset 90-luvun alussa alkavasta lamasta huolimatta.

70-luvun alun lapset kokivat hyvinvointivaltion rakentaminen ja pääsivät korjaamaan / syömään sen hedelmiä käytännössä koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Uusi peruskoulujärjestelmä loi yhtäläisen ja tasa-arvoisen pohjan aikuisikään saakka. Urheiluseurat perustuivat vapaaehtoistoimintaan ja harrastukset olivat lapsille huomattavan edullisia, jopa ilmaisia. Viimeistään ilmaisen opintorahan ja asumilisän suuruus jopa yllätti runsaudellaan, olihan 70-luvun lasten vanhemmat ottaneet ilmaisen rahan sijaan opintolainaa tai tehneet opiskelun ohella töitä.

70-80-luvun lapsi koki myös politiikan kentän tasapäistymisen. Räikeät poliittiset ristiriidat väistyivät yhteisen tavoitteen, hyvinvoinnin tieltä. Tietenkin puolueet olivat erimielisiä, mutta 70-luvun luokkasota haihtui pois. 80-luvulle tultaessa vähäosaisten herraviha ja hyväosaisten kommariviha näytti rumaa päätänsä enää siellä täällä. Lapsena sen koki 80-luvulla ehkä enää erotteluna esimerkiksi työväen ja oikeistolaisiin urheiluseuroihin. Sekin oli enää aikuisten mennyttä maailmaa, ei enää lasten uutta maailmaa.

Kollektiivisen tasa-arvoisuuden kääntöpuolena oli mahdollisuuksien rajallisuus. Yltiömäinen rikastuminen ei ollut mahdollisuus. Sitä tapahtui vain muualla, ehkä Amerikassa. Siellä perheelläkin oli oma talo ja yli jopa enemmän kuin yksi auto, kummasteltiin.

Kun pikakelataan nykyhetkeen, Suomi näyttäytyy kovin erilaisena. Tärkein yksittäinen tekijä on henkilökohtainen menestys. Laumasta on tullut epämääräinen ryhmä riikinkukkoja. Aiempi yhteinen ja yhtäläinen Suomi on parhaimmillaankin vain se paikka jossa kaikki voivat jatkossakin pöyhistellä rintasulkiaan. Ja ikuistaa henkilökohtaista menestystarinaansa facebookissa. Suomi on enää vain se paikka jossa yksilö voi luoda oman menestyksensä. Tai epäonnistua.

Samalla Suomelta yhteisönä puuttuu yhteinen tavoite ja yhteinen tulevaisuus. Kollektiivisuuden on syrjäyttänyt nollasummapeli jota käydään sekä yksilö- että yhteisötasolla. Yksilötasolla oma erinomaisuus rakentuu yhtä lailla omasta menestyksestä kuin muiden menestymättömyydestä. Yhteisötasolla yhteiskunnan ja yritysten menestys edellyttää kuulemma samalla tavalla sitä että vähäosaisimmat kärsivät.

Eriarvoisuus nimenomaisesti muuttuu krooniseksi ja sukupolvistuu. Eriarvoisessa, yksilökeskeisessä yhteiskunnassa lapselle ei suoda samaa mahdollisuutta kollektiiviseen ja henkilökohtaiseen menestykseen, koska yhtäläiset mahdollisuudet puuttuvat. Koulut eriarvoistuvat ja yhtäläiset harrastusmahdollisuudet katoavat niiden hinnan muodostuessa liian korkeiksi. Opintomahdollisuudet erisrvoistuvat koulujen eriarvoistumisen myötä. Opintojen suorittaminen edellyttää vanhempien varallisuutta, kun opintotuki ei riitä elämiseen.

Sosiaalinen menestys edellyttää yhä enemmän varallisuutta. Yksilökeskeisessä yhteiskunnassa sosiaalinen asema liittyy materiaan ja varallisuuteen. Räikeintä ja irvokkainta tämä on lasten ja nuorten kohdalla, jossa kyseinen varallisuus ei ole mitenkään kytkeytynyt lapsen tai nuoren henkilökohtaisiin ominaisuuksiin vaan hänen perheensä varallisuusasemaan.

Kaiken tämän kehityksen raskain piirre on kuitenkin asenneympäristön muutos. 70-luvun lapsena on vaikea ymmärtää, miksi täysin eriarvoisesta tilanteesta tulevan varattoman 2000-luvun lasten pitää kohdata myös mahdollisuuksien eriarvoisuus Suomessa. Vielä paljon surullisempaa on se, että samalla asenteet ovat jyrkästi koventuneet. Pääasialliset näkemykset ovat sen suuntaisia, että henkilökohtainen menestys on vain ja ainoastaan itsestä kiinni. Tämä oli totta meille 70-lukulaisille, se ei ole enää nykypolville.

Käyttäjän milkoaikio kuva
Milko Aikio

Olen pohtinut syrjäytymistä ilmiönä paljon. Lopulta olen tullut aina siihen tulokseen, että syrjäytyneiden perimmäinen ongelma on yksinäisyys. Kavereina on korkeintaan muita yksinäisiä ja heitäkin tavataan vain kännissä.

Kun ei ole työtä, ei ole työkavereita. Kun ei ole koulutusta, ei ole vanhoja opiskelukavereita. Kun ei ole parisuhdetta, kotona voi seurustella vain seinien kanssa. Ja kun ei ole ihmissuhteita, ei ole myöskään niitä verkostoja, joita työpaikan saaminen ja pärjääminen kilpailuyhteiskunnassa vaatii.

Käyttäjän milkoaikio kuva
Milko Aikio

Syrjäytyneen lähimmät ihmissuhteet ovat sosiaalityöntekijän ja psykiatrin kanssa - ja hekin vaihtuvat vähän väliä. Syrjäytynyt on aina yhteisöllisesti syrjäytynyt. Hän ei saa arvostusta toisilta, vaan saa pelkästään lukea lehdistä, miten hän on laiska ja saamaton - "rikkaruoho", näin Juhana Vartiaista lainatakseni.

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Itsellä on kokemus siitä että kyllä voi myös opiskella saamatta luokkatovereista opiskelukavereita ja itsellä syrjäytymistä on lisännyt se etteikännääminen eikä tupakointi kiinnosta, yksinäisenä ihmisenä voin hyvin todeta olet oikeassa kuitenkin siinä että syrjäytyneen lähimmät kaverit ovat sosiaslityöntekijöitä mutta sen verran olen kuitenkin onnellisessa tilanteessa että äitini soittelee kuulumisia sillointällöin ja että mummoni luo pääsed kahvittelemaan kävelymatkanpäähän. Niin ja sain viime jouluna äitiltäni lahjaksi kissanpennun mikä on helpottanut yksinäisyyttä. Oitin kyllä aikoinani ihan tosissani saada kavereita mutta pyöriminen kaikenlaisissa kahviloissa, nuorisotiloissa ja kirjastoissa ei hyödyttänyt mitään.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset