ArnoKotro

Nyt järki käteen, opetuslautakunta!

Haluan ajatella, että Helsingin opetuslautakunta toimii koulujen parhaaksi. Miksei toimisi? Tunnen sitä paitsi lautakunnan puheenjohtajan, hän on ystäväni ja poikkeuksellinen hauska ja älykäs ihminen.

Siksi on vähän vaikea uskoa silmiään, kun katsoo mihin opetuslautakunta nyt pyrkii.

 

          Digi digi digi, pää on pipi

 

Viime viikolla lautakunta käsitteli muun muassa lukio-opetusta. Se haluaa määrätä, että digilaitteet ovat mukana 70 prosentissa lukio-opiskelusta. Niin sanottua ilmiöpohjaista opetusta pitää olla 40 prosenttia.

No tuota. Digitekniikka on oiva apu opetuksessa ja opiskelussa, mutta siinä ei ole järjen häivää, että sen käytölle määrätään pakolliset kiintiöt.

Otetaan esimerkki läheltä. Filosofian kursseilla meillä on tapana keskustella ja väitellä. Järjestetyn väittelyn päätteeksi voi olla kiinnostavaa pitää vaikka sähköinen äänestys väittelyn voittajasta. Mutta se ei riittäisi: äänestykseen menee liian vähän aikaa väittelyyn verrattuna, digiprosentit paukkuisivat pahasti punaisella. Elävälle dialogille ei jää tilaa, kun pitäisi kaivaa digivehkeet esiin.

Entä jos aamutunnit ovat olleet liikuntaa ja on pelattu lentopalloa? Silloin olisi mentävä koko loppupäivä digipohjalta, että saadaan prosentit täyteen.

Vaikkapa juuri filosofiassa on tärkeää syventyä ja keskittyä välillä vaikeisiinkin aiheisiin, ja usein se onnistuu parhaiten – uskaltaako tätä sanoakaan – kirjaa lukemalla. Mutta jos opiskelija lukee kotona tunnin verran, vahinkoa on vaikea korjata. Peräänhän tarvittaisiin melkein kolme tuntia työskentelyä digilaitteiden kanssa.

Suomalaisen koulun vahvuus on ammattitaitoiset ja korkeasti koulutetut opettajat, joilla on työssään laaja autonomia. He ovat voineet itsenäisesti päättää, mikä työtapa milloinkin on paras ja tarkoituksenmukaisin. Tätä on jopa pidetty yhtenä syynä Suomen huimaan menestykseen Pisa-vertailuissa.

Nyt digin pakkosyöttö uhkaa hyväksi havaittua autonomiaa. Samalla ristiriita on valmis. Ensin sanotaan, ettei opettajan pidä itsevaltaisesti tyrkyttää faktoja, vaan opiskelijat hakevat tietoa itse ja etsivät oman tapansa opiskella. Tästä epäautoritaarisesta hengestä ei ole tietoakaan, kun opetuslautakunta haluaa nyt ylhäältä päin määrätä opettajien työtavoista.

Välineestä pääsi siis tulemaan päämäärä. Sitä ei edes yritetä peitellä, vaan se myönnetään avoimesti: uusi ajattelu tiivistyy sloganissa ”ei enää mitä, vaan miten”. Mutta kai sillä on yhä väliä, mitä opiskellaan? Menetelmien pitää palvella sisältöjä ja tavoitteita, ei toisinpäin.

Pakkodigitalisaation eduista ei ole tutkimusnäyttöä. Päinvastoin, oppimistulokset näyttävät huonontuvan. Dogmaattinen digi-intoilu muistuttaa homeopatian logiikkaa: sillä se lähtee, millä on tullutkin. Nuorten luku- ja kirjoitustaito on heikentynyt ritirinnan digitalisaation kanssa, ja ratkaisuksi tarjotaan lisää digitalisaatiota.

Mieleen pujahtaa myös kiusallinen kysymys. Missä vaiheessa digikonsulteista ja älylaitteiden, appsien ja oppimisympärisöjen markkinamiehistä tuli pedagogiikan asiantuntijoita?

Tietysti opetuslautakunnan kaavailemaan 70 prosentin digikiintiöön voisi suhtautua samalla asenteella kuin moni kollega: mitä väliä, eihän sitä kuitenkaan seurata mitenkään.

Mutta ei se noin saa mennä. Jos meillä on määräyksiä, joille voi viitata kintaalla, se vetää maton alta muultakin ohjeistukselta. Mitä väliä sitten on opetussuunnitelmallakaan?

Voihan myös olla, että prosenttien toteutumista todella seurataan, ja opettajat alkavat parhaaseen neuvostotyyliin laatia digikiintiöiden saavuttamisesta raportteja. Silloin ei voi välttyä ajatukselta, että hallintoporras työllistää kehitelmillään itsensä mutta samalla ylityöllistää opettajat, joiden pitäisi kuitenkin keskittyä ydintehtävään, opettamiseen.

 

          Nykykoulusta tuli olkiukko

 

Jotta uusi digikoulu näyttäisi mahdollisimman uljaalta, muu kuin digiavusteinen opiskelu pitää leimata kelvottomaksi. Jos käytössä ei ole tabletteja ja älypuhelimia, kehityskonsulttien retoriikassa opetus on ”opettajakeskeistä saarnaamista” tai ”paasaamista” opettajan yrittäessä ”kaataa” tietoa oppilaiden päähän. Olen kuullut puhuttavan ”luostarikouluista” ja ”aukeamaopetuksesta”.

Koulukeskustelusta tuli olkiukkoilun juhlaa.

Luulisi että ihmisten kohtaamisella olisi enemmän arvoa, jopa opettajan persoonalla ja vaikkapa hänen kertomillaan inspiroivilla tarinoilla – innostavalla esimerkillä? Eikö ihmisvetoinen opetus ja keskustelu ole sitä tärkeämpää, mitä isomman osan vapaa-ajastaan nuoret ovat nenä kiinni älypuhelimessa? Itse muistan vieläkin omien kouluaikojeni persoonalliset ja motivoivat opettajat, mutta on vaikea kuvitella, että joskus tulevaisuudessa ihmiset muistelisivat opetusta lämmöllä, koska käytettiin paljon Socrativea ja Kahootia.

Sekin on väärä luulo, että olisi olemassa jokin ”diginatiivien” sukupolvi, joka haluaisi kaiken aikaa – tai vaikka sen 70 prosenttia – opiskella älylaitteilla, mutta keski-ikäisten setien ja tätien dinosaurusarmeija haraa vastaan. Kokemukseni mukaan nuoret kaipaavat kovasti elävää kohtaamista ja dialogia – kenties juuri vastapainoksi vapaa-ajan ruutuelämälle. Olen kuullut juuri nuorten puhuvan digiähkystä ja toivovan, että kursseilla olisi enemmän keskustelua ja vähemmän tabletteja.

Nuoret pitävät myös printtikirjoista, eikä ihme. Kun on tarkoitus syventyä, keskittyä ja hahmottaa kokonaisuuksia, kirja on aivan verraton väline. Somen tarjoaman pikaruuan vastapainoksi tarvitaan lisää rauhassa pureksittavaa sivistyksen slow foodia. Ja koulun tehtävä on johdattaa sen pariin.

Olikin irvokasta istua koulutuksessa ja kuulla konsultin kertovan iloisesti koulusta, jossa ”kirjoista on päästy jo melkein kokonaan eroon”. Voi pyhä yksinkertaisuus.

Överiksi menevä digitalisaatio ei ole harmitonta. Jos tottuu liian yksipuolisesti pyörimään sekavissa nettirihmastoissa, pitkäjänteinen ja paneutuva lukeminen alkaa tuntua työläältä. Tekstiin ei enää osaa uppoutua, kun aivot kaipaavat kärsimättömästi uutta ärsykettä.

Nobel-palkittu Daniel Kahneman puhuu ihmismielen kahdesta järjestelmästä. Systeemi yksi on nopea, intuitiivinen ja pinnallinen: se laskee, että 3+2=5. Systeemi kaksi on analyyttinen, hidas ja vaatii ponnistelua. Se laskee, mitä on 32 x 13 ja pohtii, sopiiko marxilainen yhteiskunta-analyysi nyky-Suomeen.

Pinnallinen nettipoukkoilu tapahtuu systeemissä yksi. Kun lukee syventyneesti kirjaa, käynnistyy systeemi kaksi. Juuri siihen koulun pitäisi valmentaa – analyyttiseen, syvälliseen ja kriittiseen ajatteluun. Silti en juuri näe opetushallinnossa huolta lukemisen vähenemisestä. Enemmän huolta kannetaan siitä, osaavatko opettajat riittävästi pelillistää opetusta.

Monen viisikymppisen mielessä on kenties se omien kouluaikojen tylsin maikka, joka mumisi luokan edessä. Tunnit kuluivat kirjoittamalla vihkoon asioita, jotka olisi voinut samassa ajassa lukea kirjasta. Ja muistaapa Ylekin koulusta uutisoidessaan kaivaa rekvisiitaksi liitutaulua, karttakeppiä ja aapiskukkoa. Parissakin koulussa työskentelevänä voin kertoa, että tuo ei ole ollut tyypillistä koulutodellisuutta aikoihin.

On loukkaavaa ja kohtuutonta, että ensin suomalaiset opettajat ovat nostaneet koulumme maailman kärkeen, mutta nyt tehty työ onkin ollut vain paasaamista ja pöpöttämistä. Mitenhän muuten kirurgit reagoisivat, jos heille kerrottaisiin kaikkien onnistuneiden leikkausten jälkeen, että heidän työnsä on ollutkin silkkaa veitsellä sohimista?

Ne opettajat, jotka peräänkuuluttavat tolkkua ja tervettä järkeä digihurmoksen sijaan, on helppo psykologisoida alentuvaan sävyyn ”muutosvastarintaisiksi”. Digitotalitarismin vaientamina useimmat pitävätkin suunsa kiinni. Mutta onhan se kumma, jos terveelle kriittisyydelle ei ole sijaa. Samalla kun toivomme, että opiskelijoista kasvaa kriittisesti ajattelevia aktiivisia kansalaisia, opettajilta näemmä odotetaan lammasmaista kritiikittömyyttä.

Erityisen vahingollista on, että digi vie liiaksi taloudellisia ja henkisiä resursseja kaikelta muulta. Ryhmäkoot saavat kasvaa eikä sijaisiin ole varaa, mutta älylaitteisiin löytyy rahat aina. Ja opettajainhuoneessahan voisi keskustella vaikkapa siitä, millaisia arvoja koulun pitää oppilaille ja opiskelijoille välittää, mistä kumpuaa ääriajattelu, miten voimme vahvistaa nuorten turvallisuudentunnetta, empatiataitoja ja demokraattisia valmiuksia. Tai mistä kirjoista nuoret saattaisivat innostua.

Nyt keskustelua käydään lähinnä siitä, tukevatko padit flash playeriä, miksi Prezi tökkii ja milloin Macin beta-ajurit ja verkkoprotokollat saadaan kuntoon. Jos tältä jää aikaa, voi yrittää puhua siitä, miten voimme edistää nuorten kasvua tasapainoisiksi ja terveiksi aikuisiksi.

 

          Ihmeellinen ilmiö

 

Entäpä se ilmiöpohjaisuus, jota opetuslautakunnan mukaan pitäisi olla lukio-opiskelusta 40 prosenttia? Ilmiöpohjaisuus tarkoittaa tiivistetysti sitä, että luovutaan perinteisestä oppiainejaosta ja valitaan jokin todellisuuden ilmiö, jota sitten tarkastellaan eri näkökulmista.

Ajatus on kieltämättä hyvä. Koulun ulkopuolisessa todellisuudessa ei ole oppiainerajoja, joten niitä ei pitäisi niin vahvasti olla koulussakaan.

Oikeastaan ajatus on niin hyvä, että erillistä ilmiöopetusta ei juuri tarvita. Ilmiöpohjaisuuden pitää nimittäin olla kaiken aikaa opettajien ja opiskelijoiden korvien välissä, ei sitä ole syytä erikseen survoa lukujärjestykseen.

Jos keskustelemme elämänkatsomustiedon kurssilla ihmiskuvista ja pohdimme, onko ihminen hyvä vai paha, hyödynnämme kaikkia relevantteja oppiaineita ja näkökulmia. Millainen kyky ihmisellä on historian valossa hyvään ja pahaan? Mitä osaa kertoa psykologia? Millaisia ajatuksia ihmisolemuksesta filosofeilla on ollut? Entä biologia: millaiseksi evoluutio on meidät muokannut? Ja millainen on vaikkapa kristinuskon ihmiskuva?

Jos ilmiöopetus runnotaan kouluihin niin, että Helsingin lukioissa sitä olisi lähes puolet kaikesta opetuksesta, tuloksena on läjäpäin jo ihan käytännön pulmia. Ei tarvitse edes miettiä lukujärjestysteknisiä ongelmia tai opettajien työnjakoa.

Tuollaisella ilmiökiintiöllä nimittäin eri aineiden opetussuunnitelmat eivät toteutuisi. Kurssien tavoitteet jäisivät saavuttamatta. Opiskelijoiden kannalta tämä on erityisen ikävää, jo ylioppilaskirjoitustenkin vuoksi. Itse olen toki ollut pitkään sitä mieltä, että mokomat stressitestit voisi poistaa kokonaan, mutta se tuskin lähiaikoina onnistuu, joten niiden kanssa eletään. Helsinkiläisten ilmiölukioiden abiturientit eivät olisi samalla viivalla muiden kanssa, koska ylioppilaskokeet mittaavat nimenomaan opetussuunnitelmien sisältöjen hallintaa.

Joitakin ilmiökursseja voi olla ihan hyvä järjestää. Mutta 40 prosentin osuus on selvästi liikaa ja kertoo lähinnä siitä, että reaalimaailmasta vieraantuneilla kehityskonsulteilla on livennyt se kuuluisa mopedi käsistä.

En minä uudistuksia sinänsä vastusta. Koulua pitää jatkuvasti kehittää, muuttuvassa maailmassa se ei tietenkään saa jämähtää sijoilleen. Omakin opetukseni on koko lailla erilaista kuin kymmenen vuotta sitten. Mutta jokainen muutos pitää aina arvioida sen mukaan, mitkä mahtavat olla sen hyödyt ja haitat, ei se itseisarvo saa olla.

Parahin opetuslautakunta. Olette koulun ja nuorten etua ajattelevia ihmisiä. Olisiko aivan mahdoton ajatus vetää lokakuun kokouksessa digi- ja ilmiöprosentit takaisin, koska asiaa ei ehkä ole loppuun asti harkittu?

Itse puolestani uskon puhuvani monen opettajan suulla, kun lupaan hyödyntää digilaitteita koulussa sen mukaan kuin tarpeen on ja käsitellä opiskeltavia asioita mahdollisimman laajasti ja eri näkökulmista.

Aina tilanteen mukaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

16Suosittele

16 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (22 kommenttia)

Käyttäjän jormanordlin kuva
Jorma Nordlin

Toi on kun määrättäisiin kaikille jakoavaimet käteen ja hämillään olevat ihmettelevät avain kädessä mitä sillä pitäisi tehdä. :-D

Nyt menevät teknologia edellä. Niitä toimintaprosesseja pitää kehittää ja tarvittaessa ottaa mukaan niihin kohtaan tietotekniikkaa, jossa siitä on oikeasti hyötyä.

Kirjoituksessa mainittu "digitotalitarismi" on teknologiasta ymmärtämättömien harrastamaa teknologian väärinkäyttöä.

Jukka Mäkinen

Helsinkiläiset kärsivät omasta äänestyskäyttäytymisestään. Valtuustoon, lautakuntiin ja viranhaltijoiksi on valittu asioista ymmärtämätöntä väkeä pelkän poliittisen sopivuuden perusteella, jotka nykykäytännön mukaan ulkoistavat kaikki päätökset konsulteille koska eivät itse ymmärrä ja pelkäävät vastuuta vääristä päätöksistä. Konsultit tietenkin tekevät bisnestä, ja pystyvät puhumaan mustan valkoiseksi.

Käyttäjän JaakkoAalto1 kuva
Jaakko Aalto

Olipa hyvä kirjoitus. Ja toi esiin yhden päätöksenteossa valitettavan yleiseksi tulleen muotitaudin, nimittäin ulkokohtaisten normien asettamisen, joka on luonteenomaista käytännön toiminnasta etääntyneelle top-down lähestymistavalle. Siinä päätöksentekijä asettaa itselleen ja organisaatiolleen tavoitteen, hyvän tai huonon, mielekkään tai vähemmän mielekkään, hyödyllisen tai tyhjänpäiväisen, usein iskulauseenomaisen. Tämän jälkeen hän asettaa mitattavan normin, jonka mukaan vaaditaan toimimaan. Harkitsematta paljoakaan, edistääkö se tavoitetta, mitkä ovat sivuvaikutukset, mitkä ovat ylipäätään käytännön vaikutukset. Olennaista on yksinkertainen mitattavuus eli se, että tulokset voidaan esittää excel-taulukossa. Tärkeää ei ole mittarien relevanssi. Edes itse tavoitteen relevanssi ei aina ole kovin tärkeää. Esimerkkejä tällaisesta päätöksenteosta ja sen yleistymisestä ei ole vaikea löytää. Tunnetuin ääriesimerkki lienee edesmenneen Neuvostoliiton normiohjaus. Myös se tulokset ovat hyvin tunnetut.

Jukka Mäkinen

Vaatimushan täyttyy helposti siten, että jokainen oppilas kaivaa kännykkänsä esiin ja laittaa se pulpetille. Silloin on digilaite mukana. Digilaitteen mukanaolo ei tarkoita että sitä pitäisi käyttää.

Raija Naumanen

Todella tärkeä ja avaava kannanotto. LAPSET TARVITSEVAT VIELÄ PERSOONANSA KEHITYSTÄ, EIKÄ VAIN TIETOA. Lukijana toivoisin hieman lyhempää ja tiivistetympää versiota.

Käyttäjän TainaLento-Ewane kuva
Taina Lento-Ewane

Kiitos Arno!
Itse käytän mielestäni paljonkin tietotekniikkaa, ja mielelläni, mutta silti en saa sitä tungettua likikään joka päivälle, tai aina edes joka viikolle. Tietotekniikka on oiva apu moniin asioihin, ja tuo mukavaa vaihtelua, mutta on myös aikasyöppö ja ajatusten harhaanviejä. Kielten tunnilla toimimme paljon pareittain, harjoittelemme kommunikointia ja tiimityötaitoja jne eikä siinä tietokone ole paras mahdollinen apuväline. Sanakokeetkin korjaan nopeammin käsin (tai sitten ei hyväksytä yhtään kirjoitusvirhettä).
En tiedä miten lyhyen venäjän opiskelijani pystyisivät osallistumaan ilmiöpohjaiseen opetukseen kun opettelemme vielä kielen perustaitoja ja sitä "hirveää" kielioppia että pystyisimme muodostamaan lauseita, kuten "ystäväni poikkeavat usein luonani" tai "isovanhempani asuvat kaukana".
Sen sijaan toisen kieleni, englannin, opiskelu on ainakin 80% ilmiöpohjaista. Kieliopin lisäksi opiskelemme mm. kirjallisuutta, taidetta, psykologiaa, tekniikkaa, kemiaa, biologiaa, historiaa, yhteiskuntaoppia sekä suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia, tasa-arvoa... vain joitain aiheita mainitakseni.Tänään olemme mm puhuneet avioliitosta, tyttöjen koulutuksesta, köyhyydestä, tasa-arvosta, omista vaikutusmahdollisuuksista. Tämän jakson aikana on käsitelty mm. Suomen hallitusta, Yhdysvaltain ja Iso-Britannian poliittisia järjestelmiä, Martin Luther Kingin "I have a dream" -puhetta, suomalaisia yrityksiä maailmalla, hakemista ulkomaille opiskelemaan, kuka on suomalainen, rikoksia ja rangaistuksia... Sekä tietotekniikan avulla että ilman.

Käyttäjän procedescio kuva
Jouni Kari

On olemassa selkeää näyttöä, että edes muistiinpanot digilaitteilla eivät ole niin hyvä idea.
Niin hyvä idea, kuin käsin kirjoitetut muistiinpanot.

Käsin kirjoitetut muistiinpanot ja asian aktiivinen prosessointi tehostaa oppimista aivan oleellisen paljon.
Ja artikkeli siis julkaistu Harvard Business Review:ssa.

Kirjat ja muistivihkot ja keskustelut. Mikä ihana yhdistelmä <3

Käyttäjän MarkkuHannula kuva
Markku Hannula

Jos jotakuta kiinnostaa katsoa, mitä opetuslautakunta OIKEASTI suunnittelee, niin täältä voi lukea:
http://www.hel.fi/static/public/hela/Opetuslautaku...

Lautakunnan digistrategia on oikeasti hyvä. Valitettavasti päätimme, että hankkeen toteutumista myös arvioidaan, ja näiden arviointikriteerien joukossa on kaksi ongelmallista. Mutta vaikka näitä ei muutettaisikaan, niin ei se tarkoita, että häntä alkaisi heiluttaa koiraa. Nämä ovat arviointikriteerejä, eivät digihankkeen tavoitteita.

(Arno voisi ensi kerralla tehdä kotityönsä huolellisemmin.)

Käyttäjän eiltanen kuva
Eero Iltanen

Aihe on jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle, ei nyt vain tällä viikolla vaan oikeastaan jo vuosien ajan. Varsin erikoista.

Itse touhussahan ei ydintavoite eli oppiminen selvästikään ole tavoitteena. Lähtökohtanahan pitäisi olla, miten parhaiten tuetaan oppilaiden oppimista tekniikan avulla.

Laitteiden lukumäärään perustuva tavoite on lähinnä egoboostailua ja bisnestä.

Käyttäjän AirZero kuva
Eetu Rantakangas

Omalta osaltaan ilmiö- ja IT-painotteisuuden lisäämistä "ryminällä" selittää kyllä ihan se, että koulumaailmassa ollaan varsinkin peruskoulutasolla todella heikkoja tietotekniikan hyödyntämisessä ja luennointityötapaankin törmää kyllä edelleen. Kehitystä ei ole tuntunut tapahtuvan opettajien osaamisessa yhtään sitten omien ala-asteaikojeni, jos ei lasketa sitä, että kalvoralli osataan ajaa nykyään piirtoheittimen sijaan videotykillä. Se myös näkyy suoraan siinä, kuinka paljon laitteita käytetään opetuksessa, ja erityisesti kuinka paljon niitä annetaan oppilaiden käyttää.

Samalla aikavälillä yrityksissä työvälineet ovat muuttuneet lähes kaikissa jo täysin sähköisiksi aiemman paperin sijasta. Peruskoulutasollakin oppilas voisi oppia ainakin seuraavat asiat tietotekniikasta, joista on hyötyä loppuelämän: kuvankäsittely, blogaaminen, videoiden editointi ja kuvaaminen, ohjelmointi, tekstinkäsittely, tiedonhaku jne. Vähän epäilen, että näitä taitoja käytetään kovinkaan monen oppiaineen opetuksen osana, vaan korkeintaan ne mielletään erillisiksi tietotekniikan tunneilla opittaviksi taidoiksi. Se ei riitä. Jos opittuja taitoja ei käytetä missään, ne eivät jää päähän.

Jos opettajat teettäisivät tietokoneilla oppilailleen peruskouluissa edes kuukausittain muitankin tehtäviä kuin atk-tunneilla tietokoneen käytön opettelua, niin oltaisiin digiloikassa jo paljon pidemmällä. Että voitaisiin puhua digiloikasta, konetta pitäisi keskimäärin edes kerran 6h koulupäivän aikana käyttää johonkin. Itse olisin tyytyväinen jo jos oppilaat pääsisivät kerran viikossa käyttämään konetta muuhunkin kuin atk-käyttötaitojen hiomiseen. Se olisi jo varsin vaativa ja huima loikkaus nykytasoon nähden monissa kouluissa.

Luonnollisesti ongelmat ovat myös kunta- ja koulukohtaisia, joten jossain homma ehkä jo osataankin. Siitä kannattaa sitten kertoa muillekin, että miten tulokset on saavutettu. Nämä fiilikset siis useammissa kouluissa lukuisten opettajien tunneilla opintojen ja työtehtävien puolesta pyörineenä.

Käyttäjän eiltanen kuva
Eero Iltanen

Onhan se hyvä ostaa laitteita kun entisiäkään ei käytetä.

Tehokkaintahan (ehkä?) on antaa tehtäviä, jotka ovat erittäin työläitä käsin ja vaivattomia tietokoneella. Juurikin vaikka tekstinmuokkausta, taulukkolaskentaa, toistuvaa kuvankäsittelyä (esim. monta variaatiota samasta piirroksesta) ja tiedonhakua esim. suuresta aineistosta.

Käyttäjän AirZero kuva
Eetu Rantakangas

Jos laitteita on 1 per 10 oppilasta, niin teoreettisestikin niitä voi yksi oppilas käyttää maksimissaan 2 tuntia viikossa. Tuollaisilla käyttömahdollisuuksilla yksikään opettaja ei vielä pysty tehokkaasti hyödyntämään mitään tietoteknistä opetuksessaan. Siitä seuraa myös kierrettä, että kun laitteita ei ole tarpeeksi, niitä ei myöskään käytetä ja toisaalta kun niitä ei käytetä, niin niiden käyttöä opetuksessa ei myöskään osata. Tästä kuilusta ylipääseminen vaatii sekä laitemäärän lisäämistä että yhtäaikaista kouluttamista.

Käyttäjän hilkkalaronia kuva
Hilkka Laronia

Itänaapurin mentaliteetti, perushommille ei sijaa, ei arvoa eikä armoa!

Käyttäjän teppoovaskainen kuva
Teppo Ovaskainen

Opetuslautakunnasta tällaisia vastauksia bloggaajan kritiikkiin: https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/204382-arno-kotro...

Teppo / US

Käyttäjän eiltanen kuva
Eero Iltanen

"Aika harva esimerkiksi asiantuntijatyössä palaa oppikirjoihin, ja tämän tulisi näkyä koulussakin.” -Krohn
Hehheh, on "asiantuntijoita" ja asiantuntijoita.

Käyttäjän JukkaJrvinen kuva
Jukka Järvinen

Hyvä kirjoitus Arno

Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Ei digitalisaatio voi korvata ihmistä, edes opiskelussa ja vielä varhaiskasvatuksessa. Kyllä me myös jatkossa tarvitaan oikeita ja hyväksi todettuja vuorovaikutustaitoja joita ei synny koneella vaan ihmisillä. Meidän tulee pitää huolta että PISA tulokset eivät jää digitalisaation jalkoihin. Kaikkea ei voi mitata koneella, tarvitaan ihmistä ja positiivisia malleja ja esikuvia. Nykyaikaan ihmiset seurustelevat koneiden kanssa jo liikaa, missä on oikeat kohtaamiset? osaako nuoret enää viedä ihastuksiaan kahville tai leffaan kun kaikki on netissä....Pidetään asia esillä jatkossakin mm: opetusltk sekä itse liikltk ja valtuusto

Elämä kantaa kyllä

t. Käpylän Pyöveli

Raija Naumanen

Ehkä tämä tiedon panttaus ja koneet ovat syynä siihen, ettei enää todella ihastuta kehenkään, on vain puolustautuvan hyljätyn mielen yliaktivoitunut seksuaalinen ylivirittäytyneisyys tai ei enää reaktioita ollenkaan.

NM. Arvot väistyneet

Käyttäjän tjarvile kuva
Timo Jarvilehto

Hyvä kirjoitus, Arno Kotro. Itse kirjoitin seuraavasti silloin kun näitä härpäkkeitä alkoi tulla yli kaksikymmentä vuotta sitten (Oppiminen ja uusi koulutusteknologia, 1994):

"Koulutusteknologian käyttöönoton perusteina ei siten voi olla esimerkiksi opettajien määrän vähentäminen tai rahallinen säästö sinänsä. Sen sijaan perusteina voisi olla esimerkiksi seuraavia seikkoja:

1) Opettajien ja oppilaiden työn uudenlaiset organisointimahdollisuudet, mikä lisää ajallis-paikallisia mahdollisuuksia oppimiseen ja tekee opettajan ja oppilaan työn tarkoituksenmukaisemmaksi.

2) Sellaisten oppilaiden kytkeminen koulutukseen, joilla ei ajankäyttöön liittyvien syiden tai erilaisten vammojen vuoksi ole mahdollisuuksia osallistua normaaliin opetukseen.

3) Opiskelumuotojen monipuolistaminen ja tuotosvalikoiman lisääminen (e-lehdet, artikkelit, keskustelut sähköteitse, videoiden tuottaminen jne.).

Koulutusteknologisten välineiden avulla ei voida korvata opettajaa, sillä oppilas ei voi olla yhteistyössä teknisten välineiden, vaan ihmisten kanssa. Teknisten välineiden avulla ihmiset luovat yhteistoiminnallista organisaatiota symbolien avulla; kuva, sana tai kuultu teksti ei koskaan ole sitä todellisuutta, jota se käsittelee, vaan se on keinotekoisesti muutettu ympäristön osa, joka mahdollistaa yhteistoiminnallisen organisaation syntymisen ja kehittämisen.

Jos äänitetty tai videoitu luento olisi sama asia kuin todellinen luento, koko kuunnelma- ja teatteritaide olisi turhaa. Teatterissa nähdään valtavasti vaivaa todellisuuden tunnun luomiseksi näytelmäteknisin keinoin; jos koulutusteknologisten sovellusten taustalla oleva ajattelutapa olisi oikea, koko teatteri- tai elokuvataide voitaisiin yksinkertaisesti korvata tosielämästä tehdyillä nauhoituksilla.

Koulutusteknologisessa keskustelussa on usein harhauduttu samaan kuin virtuaalitodellisuudesta käytävässä keskustelussa (ks. esim. Järvilehto, 1992). Kuvan tai sanan kautta esitetty todellisuus on abstraktio; se ei koskaan ole sitä todellisuutta, mitä sillä yritetään välittää. Todellinen ympäristö voi olla vain todellinen ympäristö; videot ja ääninauhoitteet edustavat virtuaalimaailmoja, symbolisia maailmoja, jotka jokainen katsoja ja kuulija tulkitsee omalla tavallaan. Siksi sähköisen median kautta todellista oppimista ja ymmärtämistä voi syntyä ainoastaan silloin, kun median käyttöön osallistuvat ovat yhteistyössä opettajan kanssa ja heillä on jo periaatteessa sellainen organisaatio, joka mahdollistaa kuvan tai ääninauhoitteen ymmärtämisen, eli he ovat ennalta integroituja koko oppimistilanteen organisaatioon. Juuri tästä syystä massaluennot eivät toimi; ilman henkilökohtaista kontaktia opettajaan oppimisessa tapahtuvat muutokset jäävät irrallisiksi ja satunnaisiksi. Kuva ja sana voivat ainoastaan täydentää sitä yhteistoiminnallista organisaatiota, joka saadaan aikaan opettajan ja opiskelijan todellisen yhteistyön kautta, silloin kun nämä toimivat yhdessä todellisessa maailmassa ja todellisten ongelmien parissa."

Ks. https://www.academia.edu/5322279/Oppiminen_ja_uusi...

Mervi Kovanen

Ihan loistava kirjoitus, komppaan kaikkea Arnon sanomaa. Olen lukiossa musamaikkana, näen ja koen tämän läheltä.
Pitäisikö kesken tunnin lopettaa laulu ja ukulelen soitto ja kaivaa läppärit esiin? Laulu, soitto, tanssi, yhdessä tekeminen on minusta niin huikean tärkeää, ettei sitä tällainen prosenttiuhkailu kyllä minun osaltani muuta

Käyttäjän HeikkiHalme kuva
Heikki Halme

Olen vuosia kouluttanut digiasiaa ja vetänyt yritysjohdolle suunnattuja digitalisaatioon liittyviä työpajoja. Olen myös tutustunut uusiin opetussuunnitelmiin ja tavannut koulumaailman ylintä johtoa ja esittänyt näkemykseni siitä, miten koulusta valmistuisi työelämään kyvykkäitä tekijöitä. Digi ei todellakaan tarkoita, että yrityksissä otetaan väkisin uusia työkaluja käyttöön tai että kouluissa opetus on laitepohjaista. Digi yrityksissä on muutoksen tekemistä yhdessä; uusien liiketoimintakonseptien, myyntiprosessien ja asiakaskokemuksen muotoilemista uusiksi, uutta teknologiaa tietysti hyödyntäen. Mutta ennenkaikkea se on yhdessä luomista ja uuden oppimista. Tulevaisuuden visiot ja strategiat syntyvät yhdessä, lattiatasolla, ei nurkkahuoneissa. Koulumaailmassa se tarkoittaa yhteistyö- ja kommunikaatiotaitojen hiomista, tiedon soveltamista ja muutoskykyisyyden taitoja. Teknologia on tässä sivujuonne, ei avain menestykseen. Koodaamisen ja laitekeskeidyyden korostaminen on merkki siitä, että tulevaisuuden menestystekijöitä ei ymmärretä. Sitäpaitsi, opettajillahan ei ole edes mitään valmiuksia opettaa teknohumppaa itseään paljon etevimmille nuorille. Lopuksi, olen ihmetellyt, miten opetussisällöt oikein syntyvät, kun lähestulkoon kaikki tämä on sälytetty koulujen vastuulle. Keskitetymmin säästettäisiin satoja miljoonia silkkaa rahaa. Esim. yrityselämää opiskeleville voitaisiin luoda helposti keskitetty opetusohjelma siitä, minkälainen on "digiajassa kyvykäs organisaatio". Digi on enemmän kuin koskaan, ihmisten yhteistyötä ja monien taitojen yhdistämistä. Ei etätyötä, laitteita
tai koodaamista.

Käyttäjän grohn kuva
Lauri Gröhn

Tuo nuorten etevyys on sitä samaa mitä rottien etevyys kulkea psykologien sokkeloissa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset