En voi äänestää

Sain äänioikeuden vuonna 1987, ja siitä asti olen kiitollisena oikeuttani käyttänyt. Jos ei aina ihan nappiehdokasta ole löytynytkään, riittävän hyvä sentään, ja demokratiahan on yhtä kompromissia niin päättäjien pöydissä kuin äänestyskopissakin.

Mutta näissä presidentinvaaleissa en äänestä. Kompromisseihin pitää myöntyä, mutta rajansa silläkin, kuinka paljon voi arvoistaan, näkemyksistään ja periaatteistaan joustaa.

Nyt pitäisi liikaa.

Kun äänestämme presidentistä, valitsemme ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajaa ja puolustusvoimien ylipäällikköä. On siis kiinnitettävä huomiota linjauksiin muun muassa seuraavissa kolmessa kysymyksessä, joissa ei ole loputtomasti tinkimisvaraa.

Ylipäällikölle pitäisi ensinnäkin olla selvää, että näin pieni maa ei yksin pysty rakentamaan riittävää puolustuskykyä – ei vaikka juhlapuheissa miten sitkeästi muuta hokisimme. Jotta kynnys suunnata Suomeen sotilaallista aggressiota olisi mahdollisimman korkea, meidän kannattaa pyrkiä jäseneksi puolustusliittoon, jonka piirissä jo 95 % Euroopan unionin väestöstä on.

Nato-allergisessa ilmapiirissä liian vähälle huomiolle on jäänyt muun muassa Upseeriliiton kysely, jonka mukaan vain 15 % upseereista katsoo, että resurssimme riittävät omaan uskottavaan puolustukseen.

Presidentin toivoisi myös ymmärtävän, ettei Natosta pidä järjestää kansanäänestystä. Se olisi altis ulkopuoliselle manipuloinnille ja tällaisissa äänestyksissä helposti äänestetään jostain muusta kuin itse asiasta. Suomen tapauksessa äänestystä sitä paitsi vinouttaisi median vuosikymmeniä kestänyt länttä demonisoiva ja itänaapuria aina parhain päin ymmärtävä perusvire.

Kolmas kohta liittyy oman armeijan päivittämiseen. Enää ei ole järkeä ylläpitää vanhentunutta ja välillisine kustannuksineen kallista asevelvollisuutta; se tuottaa miesmääräisesti isot mutta riittämättömästi varustetut ja puutteellisesti varustetut reserviläislaumat, joilla ei vastata nykypäivän sotilaallisiin uhkiin. Määrää pitäisi korvata laadulla.

 

                                    Hassuja lausuntoja

 

Katsotaanpa mitä ehdokkaat tuumivat. Pelkkää punaista tulee heti Vanhaselle, Huhtasaarelle, Haataiselle ja Väyryselle. Heistä jokainen kannattaa Suomen jättäytymistä puolustusliiton ulkopuolelle (eikö historiasta ole opittu mitään), kaikki kannattavat kansanäänestystä Natosta (eikö brexitistä opittu mitään) ja miesten asevelvollisuutta (eikö sukupuolten tasa-arvosta ole opittu mitään). Vanhanen saakoon vielä erityismaininnan siitä, että vertasi Suomen mahdollista Nato-hakemusta Venäjän sotatoimiin Ukrainassa.

Surullisen maininnan ansaitsee myös Haatainen. Tasa-arvoministerinäkin toimineen ylipäällikköehdokkaan todellinen rimanalitus on lausunto, jossa hän ei näe sukupuolitetussa asevelvollisuudessa mitään tasa-arvo-ongelmaa.

Jos ratsastaa yhdenvertaisuudella, olisi syytä ymmärtää jotain yhdenvertaisuudesta.

Pieniä valopilkkuja kajastaa muiden puheista. Niinistöä pelastaa pieni epämääräisyys, mutta jos olen tulkinnut ärtyneen venkoilun oikein, presidenttimme vastustaa Nato-jäsenyyttä ja kannattaa kansanäänestystä ja miesten asevelvollisuutta. Olisi vaikeaa äänestää maan tärkeimmäksi mielipidevaikuttajaksi ehdokasta, joka haluaa, että laki määrää naisille ja miehille eri velvollisuudet ja nuoria tuomitaan sukupuoliperusteisesti vankilaan. (Melkein kaikissa muissa läntisissä demokratioissahan tällaisesta sukupuoli-apartheidista on luovuttu.)

Osaltaan lohdullisempia tapauksia ovat Torvalds, Haavisto ja, uskokaa tai älkää, Kyllönen. Torvalds kannattaa Nato-jäsenyyttä ja kaiketi vastustaa kansanäänestystä. Toisaalta hän on innokas asevelvollisuuden kannattaja. Ohittaa ei voi Torvaldsin taustaakaan: arvojohtajaksi ei sovi ihminen, joka pitkään ihaili yhtä maailmanhistorian hirvittävimmistä sortokoneistoista, Neuvostoliittoa. (Ei ainakaan maassa, joka loputtomasti kauhistelee 1930-luvun tiedemiesten ja taiteilijoiden Saksa-yhteyksiä.)

Torvaldsin äänestäjien soisi pohtivan, olisiko mahdollista äänestää presidentiksi myös ihmistä, jolla on historia natsina tai uusnatsina; Neuvostoliittohan ei julmuudessaan jäänyt vähääkään jälkeen Hitlerin Saksasta.

Kyllönen on erikoinen tapaus hänkin. Ehdokkaista ainoana hän oivaltaa sen tasa-arvo-ongelmaksi, että ihmisiä heitetään vankilaan sukupuolensa vuoksi – Kyllönenhän haluaa luopua totaalikieltäytyjien rankaisemisesta. Tästä iso plussa, mutta lyhyeksi jää tämäkin ilo, muutamat muut lausahdukset kun ovat uskomattoman höhliä.

Saakoon Kyllönen oman erityismainintansa Helsingin Sanomien haastattelusta, jossa hän kertoi Suomen sijaitsevan EU:n ja Venäjän välissä. Herran tähden, eikö Suomi olekaan EU:ssa? Jos halajaa ulkopolitiikan johtoon, ei pidä ehdoin tahdoin sysiä Suomea harmaalle alueelle, josta juuri EU-jäsenyyden avulla pyrimme pois. Ja Kyllönenhän on ehdokkaista se, joka haluaa muurata Suomen Nato-oven ikiajoiksi umpeen, tapahtuipa ympärillämme mitä tahansa.

Entä Haavisto? Pisteet siitä, että hän selvästi vastustaa Nato-kansanäänestystä, mutta se ei suuremmin ilahduta, koska hän itse vastustaa Nato-jäsenyyttä – ja kannattaa omituista kansalaisvelvollisuusmallia, jossa kaikki sukupuolet komennettaisiin alkupalvelukseen mutta jatkoon ilmeisesti käskettäisiin yksi sukupuoli. Luulisi olevan järkevämpää rekrytoida soveltuvuuden ja motivaation, ei sukupuolen perusteella.

Eli lopputulos? Ei hyvältä näytä. Jos olisin palkkaamassa ihmisiä töihin ja tuossa olisivat hakijat, olisi pakko julistaa uusi hakukierros. Selitykseksi antaisin, että ”tällä kertaa hakijoiden joukosta ei löytynyt tehtävään etsimäämme henkilöä”.

 

 

ArnoKotro
Helsinki

Lukion opettaja, kolumnisti.

Opetusalan eettisen neuvottelukunnan pj.

Näkemykset ovat omiani eivätkä välttämättä edusta työnantajieni kantaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu