Sekämiehet vauhdissa

Ensin sisältövaroitus: teksti huokuu alhaisen verensokerin ja helvetillisen helteen buustaamaa huonotuulisuutta, kopeaa besserwisserismiä ja pilkunviilausta. Jatkaminen omalla vastuulla eikä valituksia oteta vastaan.

Got it, reitti selvä, voin jatkaa?

Elikkä. Kielenkäyttöön juurtuneet rikkaruohot ottavat pannuun. Elikkä tietysti, mutta yhtä rasittava on kaikkialle tunkenut sekä. ”Vieraina studiossa ovat Antti Rinne sekä Petteri Orpo.” Seminaari käsitteli ”taloutta sekä työllisyyttä”. Säätiedotuksen mukaan luvassa on ”aurinkoa sekä hellettä”.

Jos Matti ja Teppo perustaisivat duonsa nyt, se olisi Matti sekä Teppo.

Mihin katosi ja?

Varmaan samaan paikkaan kuin jos. Sen tilalle pannaan mikäli, joka kai sitten kuulostaa hienommalta. Ei minusta, kömpelömmältä vain. Uhanalainen on myös pitää-verbi silloin kun on tehtävä jotain. Ainakin koulubyrokraattien kapulakielessä tulee tehdä milloin mitäkin. Hupaisimmillaan tulee mennä.

Sitäkin sopii ihmetellä, miten sokeita eturivin poliitikot ovat väsyneelle toistolle. Luulisi löytyvän edes joku neuvonantaja vihjaisemaan Juha Sipilälle, että sotea tai mitään muutakaan ei enää yhtään kertaa viedä maaliin.

Sama koskee haasteen ja haastavan ryöstöviljelyä. Eikö meillä tosiaan ole enää ongelmia, vaikeuksia, hankalia ja kiperiä tilanteita – pelkkiä haasteita vain? Pieni vinkki: jos tarkoitus on taikoa ongelmat kadoksiin sanamagialla, ei onnistu.

Taannoin musiikkia tekevä tuttavani valitteli, että säveltäjiä kyllä löytyy, mutta sanoittajat ovat harvassa. Väärässä oli, koska nykyään sanoittajia on joka lähtöön. Jos joku kertoo, ettei oikein jaksa nykyisessä duunissa ja haluaisi tehdä jotain muuta, se on kaikkialle levinneessä psykopuheessa tunteiden sanoittamista.

Iki-inhokeistani olisin toivonut sinä-passiivin jo saaneen armokuoleman, mutta sepä rehottaa keskuudessamme kuin mikäkin myrkyille immuuni tuholaislaji. Taannoin seurasin tv-haastattelua, joka meni vapaasti muistellen näin:

– Sä pääsit sitten teatterikouluun?

– Joo. Mutta sä huomaat kuinka rankkaa se on, kun sä joudut altistamaan sut kritiikille.

– Niinpä. Sä huomaat sen myös toimittajan ammatissa, että sä olet julkista riistaa.

– Mutta sä tiedät että sä selviät.
 

Luovutin. En ollut enää kärryillä, kuka puhuu kenestäkin, vaikka keskustelijoita oli vain kaksi. Olisiko ihan mahdoton ajatus, että kun ihminen puhuu itsestään, hän käyttää semmoista sanaa kuin minä, ja se jolle puhutaan, on sinä?

Mutta on tässä toivoakin. Jossain vaiheessa muotiin tuli topakka ”koska”-rakenne: ”Ehdotus ei mennyt läpi, koska tasa-arvo.” Olihan se ensimmäisen kerran hauska, muttei enää sadatta kertaa, ja nyttemmin maneeri lienee onneksi hiipumaan päin.

Kyllä kyllä, kieli elää ja muuttuu, ja hyvä niin. Mutta kuten ystävä totesi, kaavoittunut ja muoti-ilmausten kyllästämä kielenkäyttö voi olla myös kielen köyhdyttämistä. Mitäpä siihen muuta sanomaan kuin juurikin niin.

ArnoKotro
Helsinki

Lukion opettaja, kolumnisti.

Opetusalan eettisen neuvottelukunnan pj.

Näkemykset ovat omiani eivätkä välttämättä edusta työnantajieni kantaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu